Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.
Tämä ei kuitenkaan ole se tapa, jolla olisin halunnut bloggaamiseni aloittaa. Oppimispäiväkirja internettiin blogin muodossa, kaikkien nähtäville - ei kuulosta minun jutultani. Ei sillä, minä en seuraa kenenkään blogeja, enkä usko tämänkään suurta suosiota saavuttavan. Sori vaan, luokkatoverit, ette tekään tätä tekisi, ellette olisi pakon edessä. Joskus ei ole vaihtoehtoja. Ehkä tämä on se hetki, kun joutuu ottamaan itseään niskasta kiinni laittaakseen itsensä likoon häpeän ja nöyryytyksenkin uhalla. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Opinko jotain uutta? Alun (periaatteesta) vastaan hankaamisen jälkeen alan nähdä mahdollisuuksia. Samalla tavalla kävi Facebookin kanssa. Blogin pitäminen voi olla keino tehdä omaa juttuaan tunnetuksi. Järjestöihmisen päässä alkaa saman tien syntyä erinäköisiä visioita blogien suomasta mahdollisuuksista.

Asenteeni ja näkökulmani bloggaamisen suhteen alkaa jo muuttua. Oletin sen kestävän hieman kauemmin. Opin siis senkin, että asennevammat ovat toisinaan korjattavissa hyvin nopeasti ja helposti.
Sitä paitsi kirjoittaminen on älyttömän hauskaa. Kun pääsee alkuun, ei loppua häämötä. Tuttu tunne peruskoulun ainekirjoituksista.

Kulunut tunti vahvisti myös käsitystäni älyttömän uteliaista ihmisistä. Kukaan tuntemani ihminen ei tunnusta arvostavansa Tuksua - mutta kaikesta päätellen moni lukee hänen kirjoittamaansa blogia. Uskaltaisinko tässä luvata, että minä en koskaan ikinä milloinkaan lue Johanna Tukiaisen blogia....

Tällä erää mielessäni pyörii vain yksi kysymys. Netti on täynnä blogeja -mutta kuka niitä lukee, oikeasti?